 |
Tittamari Marttisen
Ranskalainen romanssi -kirjassa Melina hyppää Pariisin-junaan suurin odotuksin.
kuva: Jussi Leinonen, Lapin
Kansa
|
Tittamari Marttinen kirjoittaa Kustantamon kuulumisia -blogissa
suhteestaan Pariisiin: Lukuisat matkat romanttiseen kaupunkiin sekä sinne
sijoittuva kirjallisuus ja elokuvat ovat olleet kirjailijalle tärkeitä.
"Kirjaa kirjoittaessa hauskinta on päästä takaisin tuttuihin paikkoihin ja
kuvitella vähän lisää", hän kertoo. Marttisen uusi romaani Ranskalainen
romanssi ilmestyi lokakuussa.
Kirjoitus
on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa 15.11.2023.
Ensimmäinen
Melinasta kertova nuortenromaani Sarjarakastuja, joka ilmestyi syksyllä 2022, kertoo
parikymppisen Melinan elämästä ja ystäväpiiristä hänen uudessa
opiskelukaupungissaan Rovaniemellä. Lapissa on etenkin talvisaikaan runsaasti
eri maista tulevia sesonkityöntekijöitä, joten Melinan kaverikaruselliin oli
luontevaa tuoda myös ranskalainen ystävä. Kotikansainvälistyminen on helppoa ja
hauskaa. Päätin kuitenkin jo ensimmäistä osaa kirjoittaessani, että seuraavassa
osassa Melinan on aika lähteä Pariisiin tapaamaan ihastustaan.
Niinpä
kirjassa Ranskalainen
romanssi Melina hyppää junaan suurin odotuksin, mutta kuten arvata
saattaa, romanttinen kaupunki luo puitteet pikemmin surkuhupaiselle
tapahtumasarjalle kuin idylliselle rakkaustarinalle.
Onneksi
matkaseurana on Kuura, joka herätti nuorissa lukijoissa kiinnostusta
vilahtaessaan sivuroolissa Sarjarakastujassa. Kun keskustelin kirjasta viime
vuonna Helsingin kirjamessuilla Kallion lukiolaisten kanssa, haastattelijani
olivat uteliaita kuulemaan lisää nimenomaan Kuurasta, joka ei halua
sukupuoltaan määriteltävän. Päätin antaa Kuuralle enemmän tilaa tässä tarinassa
– ja oman paikkansa hän tosiaan ottikin.
Kirjoittaessani
uuden kirjan maailmaa sen henkilöt lähtevät usein kulkemaan omia polkujaan,
eivätkä omat ennakkosuunnitelmat välttämättä päde. Melinan unelmat eivät
matkalla toteudu, mutta hän kokee jotain tärkeämpää: hän tutustuu paremmin
Kuuraan, josta tulee hänen kohtalotoverinsa. Toisinaan päivät ovat täynnä
dramaattisia kohtaamisia, toisinaan on mukavaa istua iltaa majapaikassa tai
rullaluistella ympäri kaupunkia. Rakkaushuolet karisevat pikkuhiljaa, kun
kaksikko kuljeskelee Pariisissa ihan omaksi ilokseen.
Monet
vuodet olen opiskellut vapaa-ajallani aktiivisesti ranskan kieltä. Ennen
koronavuosia kävin Pariisissa milloin kielikurssilla, milloin ystäviä
tapaamassa. Kiireetön aamiainen korttelibistrossa ja sitten sukellus metron
liukuportaiden katkeamattomaan ihmisvirtaan. Metrotunnelissa vanha nainen
lauloi Édith Piafia. Kaupungin aukioille istutettiin urbaania metsää ja
tavaratalon katoilla kasvoivat henkilökunnan istuttamat tomaatit ja
kesäkurpitsat – helpotusta helteisiin ja puhtia pölyttäjille!
Kielikoulussa
sain kansainvälisen ystäväpiirin, joka kurssin päättyessä hajosi taas
maailmalle. Yhdestä kurssikaverista tuli elokuvaohjaaja, toinen meni töihin
maalaiskylän supermarkettiin, kolmas loi uraa muodin alalla, neljäs palasi
kotimaahansa omaishoitajaksi. Jokaiselle jäi Pariisista ainakin nippu hyviä
muistoja.
Kerran
asuin äveriään perheen kotimajoituksessa Rue La Fayettella. Rouva opetti
minulle aperitiivin ja café gourmandin syvimmän merkityksen. Lämpöpuhaltimen
vieressä kadulla nukkui iäkäs mies koira vierellään. Satunnainen vastaantulija
raahasi mukanaan isoa öljymaalausta ja toivotti sulavasti hyvää yötä, kun tulin
elokuvista myöhällä kotiin. Ystävä oli nähnyt pyöreän viemärikannen kohoavan
ilmaan silmiensä edessä ja hienosti pukeutuneen pariskunnan nousevan peräkanaa
aukosta kadulle, oikovan vaatteitaan ja kiiruhtavan metroon.
Olen
ahminut vuosien saatossa lukuisia Pariisiin sijoittuvia romaaneja ja elokuvia.
Lukioajan suosikkejani oli Satu Waltarin lystikäs ja haikea romaani Café Mabillon,
myöhempiä elokuvakokemuksia on vaikkapa Julie Delpyn 2 päivää Pariisissa. Näyttämönä Pariisia ei helpolla
unohda, oli kirjassa tai elokuvassa sitten kyse pakkomielteisestä rakkaudesta,
huoltajuuskiistoista, muistinmenetyksestä, hyytävästä lastenhoitajasta,
filosofiasta tai ruoanlaitosta.
Pariisissa
niin kuin jokaisessa isossa kaupungissa on monta todellisuutta. Tuttava kertoi,
ettei koskaan ole ollut niin onneton kuin syksyisessä Pariisissa
vaihto-opiskelijana, istuessaan illasta toiseen yksin pienessä
opiskelija-asunnossaan litkimässä maitokahvia. Samaan aikaan kaveripiiri luuli
hänen pitävän hauskaa Café de Floressa tai muissa taiteilijakuppiloissa.
Netflixissä
pyörivän Emily in Paris -sarjan fanit, jotka matkustivat eri puolilta maailmaa
sarjan kuvauspaikoille, pettyivät kuulemma siihen, ettei Pariisissa kaikki
ollutkaan yhtä idyllistä kuin elokuvan kesäisissä kortteleissa ja
miespäähenkilön korttelikuppilassa. Samaa kaupunkia ovat myös hämärät pihat ja
roskaiset kadut, joilla kohtaa monta värikästä kulkijaa – valitettavasti myös
kultasormuksen kauppaajia, jotka eivät ole kiinnostuneita tarinoistasi,
ainoastaan rahoistasi.
Kirjaa
kirjoittaessa hauskinta on päästä takaisin tuttuihin paikkoihin ja kuvitella
vähän lisää. Vilkkaat korttelikaupat ja hälyisät kahvilat ovat osa minun
Pariisi-kuvastoani. Niin, tietysti minun piti saatella kirjassa Melina ja Kuura
hetkeksi myös kuuluisaan ranskalaiseen kokkikouluun, jonne itse päädyin
aikanaan kokkaamaan voitettuani matkatoimiston arvonnassa pääpalkinnon.
Koulujen
kirjailijavierailuilla olen monesti jutellut oppilaiden kanssa siitä, että
kirjat voivat ihan konkreettisesti olla nojatuolimatkoja tuttuihin tai
vieraisiin paikkoihin, todellisiin ja kuviteltuihin. Tämän kirjan
kirjoittaminen oli erityisen sujuvaa siksi, että olin jo pitkään kaivannut
Pariisiin. Melinan rakkauskommelluksista kertoessani saatoin itsekin viivähtää
hetken Le Corail -bistrossa.
Nuortenkirjoissa
kuvataan usein nimensä mukaisesti nuorten ihmisten elämää, mutta ne sopivat
luettaviksi kenelle tahansa. Ehkä haluat juuri nyt viettää tuokion Pariisissa?
Lukuiloa!
Tittamari Marttinen
Lähde: Avain 15.11.2023