Vaellusonnettomuudesta eloonjääneen selviytymis- ja kasvutarina

Huhtikuussa 1997 Timo Polari jäi ainoana eloon Grönlannin mannerjäätikön murhenäytelmästä, jossa kaksi hänen ystäväänsä menehtyivät. Viisi vuotta myöhemmin Polari toteutti näiden kolmen miehen unelman ja hiihti etelänavalle.

 

Timo Polari

kirjasta Murhenäytelmä Grönlannissa

 

Pelastushelikopterin ikkunasta näin loittonevan onnettomuuspaikan. Lumimyrsky oli peittänyt lähes kaikki edellisen yön eloonjäämiskamppailun jäljet. Kahden ahkion hylyt makasivat osittain lumeen hautautuneina. Niiden vetoaisat retkottivat luonnottomissa asennoissa ahkioiden kirkkaanoranssisten suojapeitteiden yllä. Repaleisen telttakankaan jäänteet nytkähtelivät hiipuvan tuulen henkäyksistä. Yhä pystyssä törröttävä suksi vavahteli harmaana valjenneen aamun ankeudessa.

 

Vasta kun Greenland Airin Bell 212 nousi lentokorkeuteensa, maiseman valtavuus paljastui. Joka suuntaan horisonttien kaukaisuuksiin levittäytyi valkoinen tyhjyys, jonka keskellä turman jäljet vaikuttivat mitättömiltä vain hävitäkseen nopeasti kokonaan näkyvistä. Inhimillinen murhenäytelmä tuntui katoavan pieneltä luonnon voimien mittakaavassa.

 

Minut oli ohjattu istumaan mekaanikon puoleiselle sivupenkille. Edessäni lattialla oli kaksi tummanvihreää makuupussia. Niiden alta pilkottivat paksun untuvatakin punainen helma, harmaan villasukan peittämä jalkaterä sekä häivähdys vain hetki sitten kuolleen ihmisen elottomia kasvoja. Jollain utuisella ja poissaolevalla tavalla tiesin – mutta tuskin syvällisesti vielä ymmärsin – että lattialle peitellyt kaksi ystävääni olivat menehtyneet yhteisellä matkallamme, jonka piti olla vain harjoittelua seuraavaa, suurempaa koettelemusta ja unelmiemme toteuttamista varten.

 

Siirsin katseeni takaisin naarmuisen pleksilasin takana avautuvaan mannerjäätikköön. Tuijotin ulos, mutta oli liian järkyttynyt kyetäkseni merkityksellisiin havaintoihin itsestäni tai ympäröivästä maailmasta. Mieleni suojamekanismit varjelivat minua todellisuudelta. Olin kuin sotilas, joka oli turtunut taistelukentän kauheuksiin.

 

Viimeisten kahdeksantoista tunnin ajan olin yrittänyt pitää itseni ja kaverini hengissä. Vaikka päällimmäisenä olikin huojentunut tunne omasta selviytymisestäni, olin oudon levollinen, vaikka liikutusta, lähes tunteeton. Minut oli yhtäkkiä riuhtaistu tappavasta kylmyydestä helikopterin lämpöiseen turvaan.

 

Ajankohta oli 10. huhtikuuta 1997 kello puoli seitsemän aamulla. Paikka oli Itä-Grönlannissa pohjoisen napapiirin tuntumassa, noin sata kilometriä länteen Tasiilaqin kylästä. Viittä päivää aiemmin olimme laskeutuneet samalla helikopterilla Grönlannin mannerjäätikön itäreunaan ja aloittaneet kuukauden mittaiseksi suunnitellun hiihtovaelluksen. Jo alkumatkasta poikkeuksellisen runsas lumentulo teki sadan kilon painoisten ahkioiden vetämisestä äärimmäisen raskasta. 

 

Neljäntenä päivänä meidät yllätti Grönlannin pelätty lumimyrsky, jonka voima repi telttamme. Kaivauduimme lumeen, mutta yön pimeinä tunteina retkitoverini vaipuivat jääkenttien uhreiksi. Kauan odotettu retki maailman suurimman saaren poikki muuttui omalta osaltani konevoimin tehtävän matkaan pois jonnekin, jonka kohtaaminen tuntui vieraalta, hämmentävältä, jopa toisarvoiselta.

 

Myös vuosia aiemmin olin ollut samojen kavereiden kanssa helikopterissa. Suoritimme tuolloin yhdentoista kuukauden mittaista varusmiespalvelustamme Laskuvarjojääkärikoulussa Valkealan Utissa. Olimme läpäisseet tiukan seulan; kuudestasadasta hakijasta oli valittu sata soveltuvinta. Meille oli ominaista urheilullisuus, elämyshakuisuus ja päättäväisyys.

 

Arin opin tuntemaan, koska hänen kanssaan muodostin taistelijaparin, eräänlaisen sotilaallisen perussolun. Myös samassa tuvassa majoittuneeseen Tommiin olin tutustunut Puolustusvoimissa toukokuun 1989 ja maaliskuun 1990 välisenä aikana. Yksi yhteinen kokemuksemme muutti elämäni kulun perinpohjaisesti.

Kymenlaakson korpimailla lokakuinen syyspäivä oli kuulakas. Auringonsäteet välkähtelivät koivujen lehdillä, jotka yöpakkaset olivat värjänneet kellertäviksi. Hongikkojen kätköissä, metsälampien soisilla rantamilla askel painui pehmeästi karpaloiden koristamaan kosteikkoon. Viiden päivän sissiharjoituksen päätteeksi muistijäljiksi tallentuivat myös helikopterin roottoreiden kehoa vavisuttava säksätys, kerosiinin haju, fyysisten ponnistelujen tuottama rentouttava väsymys sekä erikoisjoukkojen nuorukaisten nuutuneilta kasvoilta loistanut omanarvontunto ja elämännälkä.

 

1990-luvun alussa, armeija-ajan jälkeen, retkeilystä tuli olemassaoloni tarkoitus, luonnosta seikkailujeni temppeli. Vaelsin Skandinavian tuntureilla, Keski-Euroopan Alpeilla ja Kalifornian helteisillä takamailla. Koin pohjoisten erämaiden keskitalven sinihohtoisen taian, korkealle mutkittelevien vuoristopolkujen haltioittavat maisemat sekä alppiniittyjen herkän kukkaloiston. Jahtasin jotain, johon voisin tarmoni purkaa, ja nyt olin löytänyt etsimäni.

 

Hiihtovaellusten myötä Etelämantereen legendaariset tarinat innoittivat mielikuvitustani. Samaistuin Ernest Shackletonin ja Douglas Mawsonin kiihkoon tutkia tuota 1900-luvun alussa vielä kartoittamatonta maanosaa. Terra Australis Incognita – Tuntematon Eteläinen Maa – alkoi pakonomaisesti kiehtoa minua. Tavoitteekseni leimahti tarunhohtoinen etelänapa.

 

En kuitenkaan löytänyt hengenheimolaista, jonka katseessa säkenöi silloinkin, kun talven pimeys ja kylmyys ahdistivat; kun fantasiat ja todellisuus eivät kohdanneet. Sitten muistin armeija-aikaisen tupakaverini Tommin, karaistuneen herrasmiehen. Ensimmäisellä yhteisellä vaelluksellamme, keskellä Pohjolan ankarimman tunturialueen tylyintä talvea Pohjois-Ruotsin Sarekissa tammikuussa 1993, odottelimme makuupusseissamme myrskyn laantumista. Telttakankaan paukkuessa kysyin Tommilta, kiinnostaisiko häntä lähteä etelänavalle. Surkeasti valitusta ajoituksestani huolimatta myös Tommi kuuli lumikenttien kutsun. Viimeinen testi ennen Etelämannerta olisi toinen naparetkeilyn klassikko, hiihto poikki Grönlannin.

 

Tommista tuli läheisin ystäväni. Ennen Grönlantia meille kertyi yhteisiä vaellusvuorokausia toistasataa. Koska napajäätiköllä liikkuminen olisi turvallisempaa kolmisin, pyysimme Tommin ehdotuksesta hankkeeseen mukaan armeijakaverimme Arin. Kun loppukesästä 1997, Grönlannin poikkihiihdon jälkeen, menisin naimisiin, Tommi olisi häissäni bestmanina.

 

Grönlannissa tuo kaikki murskaantui. Tommi ja Ari olivat menehtyneet. Kuolleelta vaikutti myös suuri unelmamme, oman retkeilyurani tärkein päämäärä, hiihtovaellus etelänavalle.

 

Virheetön ja tuskaton elämä on illuusio. Grönlannissa lähdön riemu oli vaihtunut tragediaan. Mitä oli tapahtunut? Miksi niin oli käynyt? Olin pelastunut, mutta miten ja millä ehdoilla voisin jatkaa elämääni? Tiesin jo silloin, etten olisi ainoa, joka kantaisi tätä murhenäytelmää sisällään loppuelämänsä.

 

Vasta vuosia Grönlannin tapahtumien jälkeen havahduin huomaamaan, miten paljosta olin jo joutunut selviytymään. Monet aiemmat järkyttävät tapahtumat olivat kuin elokuvakäsikirjoituksen lailla kuljettaneet elämääni. Salaisuudet, joista olin vaiennut tai jotka olin työntänyt syrjään tai joiden olemassaolosta minulla oli korkeintaan aavistus, alkoivat vähitellen pelottavasti paljastua.

 

Innoittajani Douglas Mawsonin historiallinen eloonjäämiskamppailu alkoi kammottavalla tavalla muistuttaa omia kokemuksiani. Grönlannin murhenäytelmä ja oma selviytymistarinani saivat alkunsa yli 80 vuotta aiemmin erään samankaltaisen tapahtumaketjun seurauksena toisella puolella maapalloa, Kuningas Yrjö V:n maalla Etelämantereella. Myös tuolloin kolme miestä lähti naparetkelle – ja vain yksi heistä palasi.

 

Huhtikuussa 1997 Timo Polari jäi ainoana eloon Grönlannin mannerjäätikön murhenäytelmästä, jossa kaksi hänen ystäväänsä menehtyivät. Viisi vuotta myöhemmin Polari toteutti näiden kolmen miehen unelman ja hiihti etelänavalle.

Timo Polari (s. 1969) on seinäjokelainen seikkailija, kirjailija ja luennoitsija, joka tunnetaan parhaiten retkistään Grönlantiin ja Etelänavalle. Polari on koulutukseltaan liikuntatieteiden maisteri.  Vuosina 1996–2012 hän toimi liikunnan lehtorina Seinäjoen Lyseossa ja Seinäjoen lukiossa.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Murhenäytelmä Grönlannissa, Timo Polari, Timo Polari Tmi, 2019.