Poron neljä vuodenaikaa

 

Puolessa vuosisadassa suksien ja ajoporojen tilalle ovat tulleet moottorikelkat, mönkijät ja helikopteritkin. Kuva: Timo Helle

Timo Helle

kirjasta Porovuosi

 

”Pääsisipä sisätöihin”, jupisee nuori poromies moottorikelkan sarvissa, kun pakkasta on yli kolmekymmentä astetta, mutta kun seuraavana päivänä pakkasta on pykälän alle, kellossa on jo toinen ääni: ”kyllä sisällä istujat säälittää”.

 

Kasvaneesta byrokratiasta huolimatta poronhoidossa on vielä useimmista muista ammateista hävinnyttä väljyyttä. Työ, joka on välillä kovaa puurtamista, välillä helpompaa, vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja menestyminen on kiinni omasta ahkeruudesta ja osaamisesta. Työmaa on metsissä ja erämaissa, missä luonto välillä irvistää, välillä hymyilee.

 

Puolessa vuosisadassa suksien ja ajoporojen tilalle ovat tulleet moottorikelkat, mönkijät ja helikopteritkin. Poronhoidolla on silti myös muuttumaton puolensa. Poro käyttäytyy pääpiirteissään samalla tavalla kuin ennenkin, joten poronhoitotöiden vuosikiertokaan ei ole juuri muuttunut. Monet vanhat työmenetelmät ja –välineet ovat edelleen käytössä joko sellaisinaan tai uusina sovelluksina. Juhannuksena laavukylät kohoavat pohjoisen vasanleikkoaitojen asentopaikoille, syksyllä ja talvella asutaan porokämpillä kuukausikaupalla.

 

Vaikka erotusaidan kirnussa suurin osa poroista siepataan nykyisin kiinni käsin, singahtelee siellä edelleen myös suopunki, poromiehen ikivanha työväline. Kirnussa paljastuu sekin, että poronhoito on nykyisin ainoa elinkeino, jossa suvun ja perheen eri-ikäiset miehet ja naiset kohtaavat toisensa samoissa töissä.

 

Poronjäkälä yhteyttää kesällä, poro syö jäkälää talvella, poromies syö ja myy poroa. Lyhyeen ravintoketjuun mahtuu kuitenkin monta mutkaa ja muutama syvä sudenkuoppa.

 

Poron on kaivettava jäkälä lumen alta, mikä onnistuu joinakin talvina keväthankiin asti, joinakin taas ei. Silloin porojen laidun on puissa. Niistä ne nyhtävät luppoa, naavamaista jäkälää, mutta riittääkö sitä pälvien tuloon asti, kun luppometsät jatkuvasti hupenevat hakkuissa?

 

Poronhoitoalueen 54 paliskunnasta enää vain muutamassa suurin osa poroista elää koko talven luonnonlaitumilla. Muualla talviruokinta on nykyisille poromäärille aivan välttämätöntä, tai ainakin sillä pyritään lisäämään porokarjan lihantuottoa.

 

Laitumiin liittyy myös toinen poronhoidon ikuisuuskysymys: miten estetään jäkälikön tuhoutuminen liian suuren poromäärän vuoksi? Sopiva poromäärä onkin jatkuvan pohdinnan aihe. Kysymystä hankaloittavat myös muiden maankäyttäjien vaikutukset.

 

Globalisoituneilla lihamarkkinoilla poronlihan kanssa suomalaiskauppojen pakastealtaissa kilpailevat saksanhirvet, joita tarhataan maapallon toisella puolella vuoden ympäri viheriöivillä niityillä. Samaan aikaan poronhoidon kustannukset ovat nousseet nopeammin kuin lihan tuottajahinta.

 

Se, mitkä porot erotuksessa erotellaan toisistaan, on muuttunut vuosikymmenten varrella. Vanhassa saamelaisessa paimentolaisporonhoidossa porokylät pyrkivät pitämään elonsa (perheen, suvun tai kyläkunnan poro-omaisuus, suuri tokka) erillään, mutta jos ne pääsivät talvella yhtymään, tokat (porolauma, jossa voi olla jopa tuhansia poroja) oli erotettava toisistaan; se tapahtui joko porokaarteessa, järven jäällä tai avoimella suolla.

 

Kemin-Sompiossa eri kylien porot sekoittuivat toisiinsa kesän ja syksyn aikana. Talvella porot koottiin yhteisvoimin erotuksiin, joista kukin kyläkunta otti omat poronsa erilleen, siis erotteli ne muiden kyläkuntien poroista, ja kuljetti ne erotuksen päätyttyä omaan talvipaimennuspaikkaansa. Erotuksessa porot myös luettiin, ja teuraat myytiin paikan päälle tulleille ostajille. Nykyerotuksista jotkut omistajat ottavat osan poroistaan kotitarhaan, muut pääsevät erotuksen jälkeen takaisin yhteisille laidunmailleen. Enää eivät lihanostajat tule erotukseen, vaan paliskunnan neuvottelemat lihakaupat on lyöty lukkoon jo ennen teurastuskauden alkua. Nykyerotuksissa siis erotetaan teurasporot elämään jätettävistä.

 

Erottelu tapahtuu kirnussa, johon otetaan satakunta poroa kerrallaan. Kirnun vastakkaisilla laidoilla olevista veräjistä toinen aukeaa teuraskonttoriin, toinen elokonttoriin. Aidan sivuilla on myös konttoreita, joihin tarhaajat tai vieropaliskuntien edustajat voivat koota poronsa kotiin kuljetusta varten. Nykyaitojen kirnut on tehty tarkoituksella niin pieniksi, että suurin osa poroista napataan käsin sarvista kiinni. Teuraskonttorin puoleinen kirnun puolikas on varattu suopunkimiehille, joita tarvitaan hirvaiden kiinniotossa ja viimeistään silloin, kun aidassa säntäilee enää muutamia, sieppaajia salamannopeasti väisteleviä poroja. Kirnun pienuuden vuoksi heittomatkat ovat lyhyitä, yleensä 3-6 metriä.

 

Teurasporon korvaan napsautetaan numeropiltta, ja teuraiden ylösottaja kirjaa luetteloonsa piltan numeron kohdalle poronomistajan nimen sekä poron iän (vasa/aikuinen) ja sukupuolen. Piltta seuraa poroa teurastamolla tapahtuvaan ruhon punnitukseen asti, ja maksu tulee aikanaan poronomistajan tilille.

 

”Tappoon”-päätös voi kuitenkin muuttua, jos omistajalle ”tulee enkelin silmät”: hän ei henno, vastoin järkisyitä, laittaa vaadinta teuraaksi. Syitä voi olla monia ja niin henkilökohtaisia, ettei niistä edes muille kerrota. 

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Porovuosi. Tutkija pororenkinä Sompiossa. Teksti ja kuvat Timo Helle. Maahenki Oy. 2015.